1976-79 alkuvuosien retkeilyä pääkaupunkiseudulla

Ensimmäiset kiikarini sain jouluna 1974. Ne olivat Topi-sedän (Toivo Huttunen) vanhat kiikarit, jotka kuulemma olivat olleet siellä jossain. Laadultaan ne olivat ihan kohtuulliset, ja niillä pärjäsin pitkään.

Ensimmäinen todistettava lintuhavaintoni oli sinisorsa vuodelta 1964. Ensimmäisessä johdantoblogissa mainitsen vanhimman säilyneen kirjallisen lintuhavaintoni, jolloin 19.4.1973 Helsingin Seurasaaresta sain yhteensä 10 lajia. Vuoden 1974 aikana olen kirjannut eri paikkoihin viisi uutta lajia. Kesäkuun alusta 1975 enoni Arto Vuorjoki johdatti minut linturetkille Kaiskussa, ja dokumentoitu lajimäärä kasvoi nopeasti.

Enoni Arto vei minua retkille kesämökkimme Kaiskun ympäristössä vuodesta 1975 lähtien, sekä Siikajoen Tauvossa ja Oulun seudulla seuraavasta vuodesta lähtien. Retkeilin itsenäisesti myös kotini lähistöillä pääkaupunkiseudulla. Vuonna 1976 täytin 15 vasta lokakuussa, ja olin lähinnä polkupyörän varassa retkilläni. Tietämättäni havaitsin jo silloin ekopinnoja.

Äitini serkku Asko Vuorjoki otti minut ensimmäiselle yhteiselle retkellemme Espoon Laajalahdelle 25.4.1976. Kävelimme Tarvon kautta Ruukinrantaan, Elfvikiin ja rantaniittyjä pitkin Otaniemeen. Tuolloin Laajalahti oli täysin ”hoitamaton”. Ei ollut yhtään lintutornia eikä pitkospuita. Lahdelle näkyi lähinnä Elfvikin kivilaiturilta. Kumisaappaat olivat pakolliset varusteet, ja paikoin ojien ylitys oli haastavaa. Kaukoputkea ei ollut, ja moni lietteiden ja vesialueen laji jäi näkemättä ja/tai tunnistamatta. Nyt tilanne on aivan toinen, luontopolkuja ja kolme lintutornia, laadukas optiikka sekä moderni kommunikaatio mahdollistavat hyvät lintuhavainnot.

Mutta aivan ihmeellinen uusi luontoelämys Espoon Laajalahti oli minulle tuolloin. Lounais-Suomen metsämaasto ja Siikajoen merenrantamaisema poikkesivat suuresti Laajalahden rehevistä rantaniityistä ja lehdoista. Laajalahdesta tulikin autottoman harrastusaikani yksi tärkeimmistä kohteista. Sinne kun pyöräili nopeasti Meilahdesta. Vuoden 1976 lopulla olin Suomessa havainnut jo 164 lintulajia, viimeisimpänä taviokuurnan  jouluna, jolla oli silloin suuri vaellus. Kuurnia oli Meilahdessa kymmenittäin syömässä pihlajanmarjoja, hyvin pelottomia.

Askon kanssa meille tuli elinikäinen ystävyys ja lintutoveruus. Pääkaupunkiseudun paikat laajenivat Porkkalan Vaakaluodolle vuodesta 1977 ja myös Askon kanssa teimme lukuisia Tauvon retkiä vanhalla Datsun 120Y-pikkuautolla. Keväällä 1977 retkeilyni kohdistui lähes yksinomaan Laajalahdelle ja Kaiskuun. Ensimmäinen Vaakaluodon retki toukokuun lopulla laajensi lajimäärää merellisillä lajeilla. Kesällä Kaisku, ja syyskuussa taas Tauvon retki. Syksyllä 1977 pääkaupunkiseudun lintumaailmani laajeni Vanhankaupunginlahdelle. Olin tutustunut herttoniemeläisiin lintuharrastajiin, jotka opastivat minut aivan uusiin biotooppeihin. Viikkiin pääsin varsin helposti myös pyörällä. Viikissä sitten retkeilinkin aktiivisesti syyskuusta vuoden loppuun, välillä toki Laajalahdellakin. 29.10.1977 osallistuin LUP:n (Luontoliiton Uudenmaan piiri) joutsenretkelle Porin Yyteriin. Lintumaailmani laajeni taas uudella kohteella, jonne en ajokortittomana päässytkään sen jälkeen pitkään aikaan. Suomessa havaitsemani lajimäärä kasvoi vajaalla kahdellakymmenellä, ollen 182.

Vuonna 1978 alkuvuoden retkeilyni kohdistui Laajalahdelle, keväällä myös Kyläsaareen ja Viikkiin. Toukokuussa retki Porvoon Ruskikselle toi uuden lintupaikan, mutta Laajalahti oli selvästi suosikkipaikkani loppukeväällä. Perinteeksi muodostui toukokuun kolmannen viikonlopun retki arktiseen Tauvoon, jossa usein meri oli vielä jäässä. Toukokuun lopun kontrasti jäisen ja kasvittoman Tauvon Kaasanniemen ja etelärannikon vehreiden lehtometsien välillä oli huima. Toukokuun lopulla oli vielä yksi Vaakaluodon retki ennen elämäni ensimmäistä ja parasta kesätyöpaikkaa, Kala- ja riistantutkimuslaitoksen Söderskärin tutkimusasemalla!

Heinäkuussa vierailin kummisetäni luona Kittilässä, ja pääsin tutustumaan Lapin luontoon, ja sain hiiripöllöstä ja lapintiaisesta elämänpinnatkin. Heinäkuun lopun ja elokuun alun vietin Tauvossa, ja taas Länsi-Lapissa (kuukkeli ja kiiruna). Perinteinen syyskuun alun Tauvon retki, ja loppusyksyn retkeilin vuoroin Laajalahdella, vuoroin Viikissä. Tuona syksynä täytin jo 17, mutta edelleen ajokortittomana linturetket kohdistuivat Tauvon ja Vaakaluodon mukavia poikkeuksia lukuun ottamatta pääasiassa vain lähiseuduille. Vuoden 1978 lopulla lajimääräni oli 214.

Vuosi 1979 alkoi uudella elämyksellä, tammikuussa osallistuin viiteen ”sikakeikkaan”, eli Martti Harion ja kumppaneiden kanssa veimme Länsi-Uudenmaan kotkaruokinnoille sianruhoja. Eräällä ruokinnalla olimme yötä, ja loukulla saimme maakotkan kiinni rengastettavaksi. Muuten vuoden retkeily toisti edellisvuoden retkeilyjä, mutta alkukeväästä painottui aiempaa enemmän Kyläsaareen. Huhtikuussa Laajalahti ja Viikki olivat taas retkikohteina, toukokuussa Laajalahti, Vaakaluoto ja Tauvo. Kesä-heinäkuun olin taas kesätöissä Söderskärillä. Kerrassaan mahtava kesätyöpaikka nuorelle ornille.

Elokuussa retkeilyä Kaiskussa, Viikissä, ja syyskuun alun perinteinen Tauvon retki. Loppusyksy vakiintunutta pyöräretkeilyä pääkaupunkiseudulla, joulukuussa muutama ”sikakeikka”. Marraskuun lopulla 1979 sain ihmeen, ajokortin. 1.12. ja 2.12. retkeilinkin perheemme Datsunilla Hangon suunnalla onnellisena koulunkäynnistä itse itseni vapauttaneena. Maailma avartui auton myötä, ja itsenäiset linturetket laajemmalle maantieteelliselle alueelle olivat mahdollisia. Vuoden 1979 lopulla lajeja oli 225.

Täytyy muistaa, että tuohon aikaan ei ollut kännyköitä internetistä puhumattakaan. Lintuharrastajien tiedotusvälineinä olivat lankapuhelin, julkiset paperiset havaintovihkot muutamassa postilaatikossa (Tolsan Esso, Vihdin Vanjärven eteläinen lato), sekä Lasse J. Laineen lintuartikkelit Helsingin sanomissa. Nykyisenkaltaista ponkaamista ei oikein tuolloin ollut. Linnut löydettiin lähinnä spontaanisti retkeilemällä ahkerasti hyvillä lintupaikoilla hyviin vuodenaikoihin. Myös kiikareiden ja varsinkin kaukoputkien laatu oli nykyistä selvästi huonompi, ja lajituntemuskin saattoi olla vähäisempää. Lintuharrastajien määrä oli huomattavasti nykyistä pienempi. Tieto harvinaisista linnuista ei kulkenut nopeasti, ja ponkaaminen oli hankalaa. Lankapuhelimen äärellä ei kannattanut hyvää retkipäivää pilata. Pitääkin mennä 1980-luvulle, jolloin omalla kohdallani ponkaaminen käynnistyi, muttei kuitenkaan kovin yleistynyt edellä mainituista syistä.