1976 Ensivierailut Siikajoen Tauvossa
Siikajoen Tauvo on rantalinjasta merelle päin ulottuva niemi, jonka kärjessä on majakan ympäristössä niemi nimeltä Kaasannokka sekä oli pieni luoto Kullikari. Tauvonniemi sijaitsee Hailuodon eteläpuolella Siikajoen kunnassa. Länteen ulottuvana niemenä se on hyvä muutontarkkailupaikka sekä itäisten lajien esiintymisalue syksyllä. Laajat lieterannat Munahiedalla ja Ulkonokalla ovat kahlaajien muuton kannalta keskeisiä. Ulkonokalla on Pohjois-Pohjanmaan lintutieteellisen yhdistyksen (PPLY) lintuasema. Ulkonokka rauhoitettiin 1990-luvulla:
”Linnustollisesti Tauvon Ulkonokan, Merikylänlahden, Siikajokisuun, Säikänlahden sekä Hietaniitynlahden kokonaisuus muodostavat ainutlaatuisen kokonaisuuden, jonka merkitys on valtakunnallisesti hyvin huomattava sekä pesimäalueena että muutonaikaisena kerääntymisalueena. Monen alueella säännöllisesti esiintyvän lajin populaatiot ovat kooltaan hyvin merkittäviä - joillekin lintulajeille alue on yksi Suomen tärkeimmistä.” (ympäristo.fi).
Veijo Törnroos, joka 1950-luvulla retkeili mm. Hailuodossa, havaitsi Tauvon hyväksi lintupaikaksi, ja rakennutti itselleen niemenkärkeen mökin. Veijo toimi retkiemme isäntänä vuodesta 1975 aina vuoteen 2004, lähes kolmen vuosikymmenen ajan.
Tauvoon retkeilevän kannattaa tutustua PPLYn ohjeisiin
Enoni Arto Vuorjoen teoksessa ”Ulkonokalta tuulee”, johon ehdottomasti kannattaa tutustua, vierailuni Tauvossa 3-5.9.1976 mainitaan vain lyhyesti ja ensivierailuna, mutta olin havaintovihkojemme perusteella ollut Tauvossa jo saman vuoden kesäkuussa (5-6.6.1976). Joka tapauksessa ensivierailuni Tauvon lintuparatiisissa tapahtui jo toisen lintuharrastusvuoteni aikana.
Tauvon niemi työntyy selkeästi Pohjanlahden rantaviivasta ulos merelle. Kuvan karttaan on merkitty Tauvon retkiemme keskeiset alueet. Veijo Tornroosin mökki Tiiratupa sekä rantamökki Tuulitupa muodostuivat pitkäaikaisiksi tukikohdiksemme. Retket kohdostuivat Kaasannokalle, Kullikarille, Munahiedalle ja Ulkonokalle, toki myös Tuulituvan ja sataman rantaan. Säikän- ja Majavanlahdilla kävimme satunnaisemmin, Yrjänänlahdella ei laisinkaan.
Ensivierailuni Tauvossa vuosina 1976 tapahtuivat kesäkuun ja syyskuun alussa. Kesäkuun retkeily 4-6.6. käynnistyi perjantaina Oulun Oritkarista, lauantaina retkeilin Arton kanssa Oulusta etelään ja siirryimme illaksi Tauvoon. Sunnuntaina 6.6.1976 retkeilimme Tauvossa klo 03.45-14.30.
Tauvon ”vanhat herrat” Arto ja Veijo olivat syyskuussa 1976 saaneet minut uskomaan, että jos lintuharrastaja Tauvossa saa yhden päivän aikana yli 10 elämänpinnaa, heitetään hänet vaatteineen mereen. Elämänpinnoja tulikin 35, ja tavallisten joukossa myös melkoisia lajeja. Mereen en päätynyt. 14 vuotiaana innokkaana, mutta kokemattomana lintuharrastajana retki ”vanhojen herrojen” (Arto oli tuolloin iältään 44 vuotias) seurassa oli todellakin elämys. Kirjoitin retkestä äidinkielen aineen; tuolloin en voinut kuvitellakaan, että oikeissa ylioppilaskirjoituksissa yksi aiheista oli ”Lintujen kevätmuutto, uskomaton luonnonilmiö”.
Tämä syyskuinen retki on kuvattuna toisessa lintuhavaintovihossani. Valitettavasti ensimmäinen vuodet 1975 ja heinäkuulle 1976 käsittävä havaintovihko taitaa olla peruuttamattomasti kadonnut. Kesäkuun 1976 Oulun, Kempeleen ja Tauvon retkistä ei liene jäänyt muuta kuin Arton merkinnät omaan havaintovihkoonsa ja elämänpinnamerkintäni rantakurvista ja johdantoblogissanikin jo mainitusta kultasirkusta Pinnariin.
Tauvon isäntä Veijo ja kirjoittaja Tiiratuvassa joskus 1980-luvulla
Tauvon isäntä Veijo Tuulituvan rannalla joskus 1980-luvulla
Nuori lintumies on ensimmäisen syyskuisen Tauvon viikonloppunsa aikana saanut havaita lajeja, joista ei ole voinut unelmoidakaan. Kuvaavaa on, että elämänpinnojen joukossa on tavallinen haapana ja harvinainen läpimuuttaja allihaahka, viisi sirrilajia, joita etelärannikolla nähdään harvoin, tai että kolme harvinaista jalohaukkaa esiintyy Ulkonokalla runsaan tunnin sisällä. Oma määritysosaamiseni ei kaikkiin näihin tuolloin riittänyt, mutta Arton, Veijon ja muiden Tauvon konkareiden kanssa osaamiseni karttui nopeasti. Varsinkin etelässä harvalukuisten sirrien osalta.
Voin verrata omia kokemuksia Arton kokemuksiin, kun hän itse kolme vuotta aiemmin uudelleen lintuharrastuksensa nuoruusvuosien jälkeen aloittaneena saapuu Tauvoon Veijon vieraaksi. Paljon ihmettelyä, ja myös oman tunnistusosaamisen vajavaisuuden myöntämistä. Mutta myös lämmin tunne yhteenkuuluvuudesta lintumiesjoukossa. Tämä lämmin tunne syveni vuosien aikana, kun Tauvon lintuharrastajapiiri laajeni Veijon ja Arton lisäksi oululaisiin ja raahelaisiin lintuharrastajiin, sekä etelän Asko Vuorjokeen, Erkki Lehtovirtaan ja Christer Casagrandeen, joiden kanssa olen retkeillyt muuallakin aktiivisesti.
Kirjoittaja lampsii Kaasannokalta kohti Tuulitupaa. Oikealla kirjoittaja ansaitulla ruokalevolla tuhdin lounaan jälkeen Tuulituvan maastossa. Taustalla näkyvät tuulimyllyt on jo purettu. Kuvat Asko Vuorjoki.
Mutta takaisin Tauvoon. Perjantaina 3.9.1976 saavuimme Tauvoon Arton työpäivän jälkeen myöhään iltapäivällä. Veijo Törnroos jo odotteli Tiiratuvassa. Tuohon aikaan autot jätettiin lähimmän maatalon tuntumaan, ja viimeinen kilometri käveltiin pehmeää hiekkaista uraa kantamusten kanssa perille. Puolipilvistä, kohtalainen länsituuli mereltä, hiekan ja meren tuoksu. Pikainen iltakierros Kullikarilla ja Kasannokalla toi 18 elämänpinnaa; lajeja, jotka tyypillisiä alueelle syyskuussa. Kahlaajista kuusi sirrilajia, tundrakurmitsa ja punakuiri, varpuslinnuista pohjan- ja lapinsirkku ovat lajeja, jotka eivät olleet tulleet nuorelle lintuharrastajalle etelärannikolla ensimmäisen runsaan vuoden harrastuksen aikana vastaan. Merimetso oli tuolloin harvinainen. Lauantaina 4.9. ja sunnuntaina 5.9. sain tutustua Tauvon retkien päiväohjelmaan: Haikaran ja sataman aamukierros banaanin voimin, maukas aamiainen Veijon rantatuvalla, Kaasan kärki keväällä (muutonseurantaa) tai syksyllä Ulkonokan kierros. Lounas nautittiin meren rannalla Veijon rantatuvassa. Terveelliset päivänokoset, ja loppupäivällä tilanteen mukaan Kaasa-Kullikari, Munahiedan kierros tai Säikänlahti.
Kolmen harvinaisen jalohaukan lähes yhtäaikainen esiintyminen Ulkonokalla mainitaan Arton kirjassa parin sivun pituisena tekstinä. Nuorelle harrastajalle myös heinäkurppa, lapinkirvinen ja allihaahka edustivat ihmeellistä lajien eksotiikkaa, enkä luonnollisesti silloin niitä yksin olisi osannut määrittääkään. Heinäkurppa ja lapinkirvinen osoittautuivat olevan syyskuun alun tyyppilajeja Tauvossa.
Maisema oli tuolloin erilainen kuin nyt. Kaasannokalta harvoin pääsi kulkemaan saappaillakaan suoraan Kullikarille, joka useimmiten oli pieni luoto, vedellä eristetty mantereesta. Oli syytä kiertää lieterannan ja kaislikon reunan kautta tälle puuttomalle karille, josta syyskuussa yleensä aina löytyi lapinsirkku. Kullikarilta rantaviivaa koilliseen kohti Munahietaa maisema oli avoin, matalaa pensaikkoa, ei puustoa. Heinäkuussa 2024 vierailin viimeksi Tauvossa ja juuri Kullikarilla, johtuen siellä havaituista meillä hyvin harvinaisista sirkuista. Minulla oli myös ilo viedä Terhi tutustumaan nuoruuteni lintumaisemiin. Kullikarin ja mantereen välille oli lähes 50 vuodessa kasvanut metsä, jonka läpi kulki mutainen polku. Kullikarin tyvikin on nyt metsäinen, ja kari täysin yhteydessä mantereeseen. Onneksi muutama karin kärjen kookas kivi oli tunnistettavissa, ja tietysti myös Tauvon majakka näkyi. Tuttu paikka, mutta silti erilainen. Maannousemalle ei mahda mitään, eikä maaston pusikoitumiselle. Tauvo on silti yhä huippuhyvä lintupaikka.
Siikajoen Tauvo antoi nuorelle lintuharrastajalle paljon. Jo ensimmäisestä retkestä vuonna 1976 alkaen hyvät ja eksoottiset lintuhavainnot, kaunis Pohjanlahden rantalietteiden maisema sekä hyvien vanhempien lintuharrastajien ryhmä on jättänyt vahvat jäljet nykyiseenkin suhtautumiseeni lintuharrastukseen. Säännölliset vierailuni Tauvossa jatkuvat pitkälle 1990-luvulle, surullisin toukokuussa 2004 jolloin Arton tuhkat laskettiin Ulkonokan lietteille. Lisää Tauvon muistoja kirjataan näille sivuille vielä myöhemmin.
