1978 Suomen ensimmäinen kaitanokkalokki
Vuonna 1978 olen Siikajoen Tauvossa useita kertoja (ensivierailu oli vuonna 1976). Kevätmuutonseurantaa 19-21.5., loppukesällä 24.7.-3.8. ja perinteiseksi muodostuva syyskuun alun kahlaajaretki 1-3.9.1978. Havaintovihkooni olen kirjoittanut maanantaille 31.7. naurulokki, 1 aikuinen, 2 nuorta ja yksi talvipukuinen. Seuraavina päivinä vain merkinnät naurulokki, suluissa yksi talvipukuinen.
Tässä vaiheessa elämääni olen harrastanut lintuja vasta kolme vuotta ja ikää on 16. Tuona heinäkuisena Tauvon retkenä sain elämänpinnani numero 206, lapinuunilinnun, tosin Arton tunnistamana. Tähänastinen lintuharrastukseni on tapahtunut enoni Arton ja äitini serkun Askon johdatuksessa, ja oma tunnistustaitoni on vaihteleva. Olen yhteisillä retkillä saanut runsaasti harvinaisuuksia, mutta paljon tavallisia lajeja oli vielä havaitsematta. Esimerkiksi syksyllä 1978 sain elämänpinnoiksi mm. nuolihaukan, pikkuvarpusen ja pikkujoutsenen, ja paljon muita aivan tavallisia lajeja oli vielä havaitsematta ja tunnistamatta. Opastetusti minulla oli elämänpinnalistalla kuitenkin harvinaisempiakin lajeja kolmelta ensimmäiseltä harrastusvuodelta, kuten mm. kultasirkku, rantakurvi, punajalkahaukka, tunturihaukka.
Tällä pohjustuksella rohkenen kertoa Suomen ensimmäisen kaitanokkalokin havaitsemisesta. Saavuin siis maanantaina 24.7.1978 Arton kanssa Tauvoon, ja jäin jossain vaiheessa viikkoa yksin Veijon mökille. Tein päivittäin aamuisin ja illalla kävelyretket Tiirahiedalta Kullikarin kautta Munahiedalle ja Ulkonokan länsireunoille. Autoa ja ajokorttia ei ollut, kävely lintuparatiisissa oli loogista. Projektinani oli valokuvata sirrejä, ja sitä teinkin aina kun niitä kohdalle osui. Ja näillä reissuilla Munahiedalla oli yksinäinen lokki, jonka ohikulkiessa määritin talvipukuiseksi naurulokiksi. Kokemukseni ei-juhlapukuisista lokeista oli vähäinen, ja vaaleapäinen keskikokoinen punanokkainen lokki meni talvipukuiseksi naurulokiksi. Ei tullut mieleeni, että loppukesällä lokit eivät vielä ole talvipukuisia. Kuljin pelottoman lokin vierestä päivittäin vähintään kahdesti, joskus neljästi.
Kerroin tästä havainnostani sitten Artolle ja Veijolle syyskuisen retken yhteydessä. Arto kuvaa tarinan hienosti kirjassaan Ulkonokalta tuulee (s. 78-79):
”Makustellessamme Tiiratuvassa päivän kokemuksia keskustelu siirtyy Istvánin heinäkuiseen Tauvon viikkoon. Nuori mies on yleensä tyytynyt suurin silmin kuuntelemaan vanhojen herrojen sananvaihtoa, mutta nyt häneltä yllättäen puhkeaa pitkä tarina.
- Maanantaina 31.7. näin Munahiedan särkällä naurulokin kokoisen, yksinäisen valkopäisen lokin. Kulkiessani ohi se lennähti jäykin siiveniskuin eteenpäin. Siipien valkoisten etureunojen perusteella määritin sen talvipukuiseksi naurulokiksi. Nokan ja jalkojen kirkkaanpunainen väri jäi kuitenkin ihmetyttämään
- Lokki istui samalla särkällä neljän päivän ajan. Kuljin sen ohi ainakin kahdesti päivässä. Nyt jälkikäteen minua on alkanut vaivata, oliko se sittenkään tyypillinen naurulokki.
Veijo: Oliko päässä mustaa poskitäplää? Miten pitkä sen nokka oli?
- Pää oli täysvalkoinen ilman mitään täpliä. Muistan panneeni merkille, että nokka oli suhteellisen pitkä.
Odotin jännittyneenä, mitä Veijolla oli mielessä.
Veijo: Katsopas, naurulokit eivät ole heinäkuussa talvipukuisia, ja vaikka olisivatkin, on niillä tumma täplä poskessa. Aivan ilmeisesti sinä olet nähnyt kaitanokkalokin.
Istvánin silmät tulevat mikäli mahdollista entistäkin suuremmiksi. Nuorukaisen kasvoilla kuvastuvat yhtä aikaa sekä harvinaisen lajin aiheuttama yllätys että hienon määritystilanteen menetys. Lähes 12 vuoden ajan epätietoisuus jää kalvamaan sisarenpoikaani. Joulukuussa 1989 hän matkailee Espanjan itärannikolla. Kuin tilauksesta lennähtää kaitanokkalokki aivan hänen lähelleen. Kaikki yksityiskohdat, nykivää siiveniskua myöten, sopivat Tauvossa nähtyyn yksilöön”.
Samaisessa lintukirjassa naurulokista on lentokuvat nuoresta ja juhlapukuisesta naurulokista, ja pään kuva talvipukuisesta naurulokista. Molemmilla lajeilla vanhan linnun siipikuviot lennossa ovat samankaltaiset, ja kokemattomuus vei minut määrittämään lintu väärään lajiin ja pukuun.
Tältä näyttivät kaitanokkalokin kuvat vuoden 1972 Euroopan lintuoppaassa, joka oli ensimmäinen lintukirjani. Kirjan selkeistä kuvista huolimatta en osannut lajia sieltä hakea, kokemattomuuttani. En silloin tiennyt moisen lajin olemassaoloakaan, ja lähestyin määritystä tuttujen vaihtoehtojen kautta. Tällöin talvipukuinen naurulokki oli valinta.
Toukokuussa 1993 Porissa havaitaan Suomen toinen kaitanokkalokki, ensimmäinen virallisesti hyväksytty. Lintu viihtyi Yyterissä 23.5.-22.6 ajan, pitkään paikallisena, kuten Tauvonkin lintu.
HS kirjoitti näin:
” Vuoden toinen Suomessa uusi lintulaji havaittiin sunnuntai-iltana Meri-Porissa. Kyseessä on kaitanokkalokki (Larus genei), jonka arvellaan harhautuneen Suomeen lämpimien kaakkoistuulien mukana. Lintuharrastajat varmistivat havainnon maanantaiaamuna löytäessään lokin Yyterin Karhuluodossa.
Kaitanokkalokki on naurulokkia hieman isompi, sen pää on kokonaan valkoinen ja pitkä, hieman alas kaartuva nokka on punainen.”
Tässä kohtaa pyydän anteeksi kollegoiltani Porin lintutieteellisen yhdistyksen lintuharrastajilta ja kaikilta muilta, jotka kävivät lintua katsomassa. Tuo kaitanokkalokki ei siis ollut Suomen ensimmäinen havainto. Itseltäni pyydän anteeksi kokemattomuuttani, ja sitä etten älynnyt kirjata Tauvossa havaitsemani lokin tuntomerkkejä, saati ottaa siitä lähikuvia. Näin havaintoni ei ole tullut virallisesti hyväksyttyä, enkä sitä jälkikäteen ole sellaiseksi yrittänyt saadakaan. Myöhemmin olen havainnut kaitanokkalokin useasti Espanjan linturetkillämme, ja vakaa käsitykseni on, että olen havainnut Tauvossa kesällä 1978 kaitanokkalokin. Alkuperäismuistiinpanot ovat hyvin puutteelliset, eikä havainnon ilmoittaminen 48 vuoden jälkeen muistin perusteella ole järkevää.
Mikä on tarinan opetus?
Ensinnäkin, kannattaa opetella hyvin tavallisten lajien eri sukupuolten, iän ja vuodenaikojen mukaiset pukutuntomerkit. Kun osaa tavalliset lajit hyvin, voi erottaa joukosta harvinaisuuksia.
Toiseksi, tavallisetkin lajit pitää katsoa tarkkaan ja huolellisesti.
Kolmanneksi, suuri määrä kriittisyyttä ja rehellisyyttä tarvitaan havaintojen varmistamisessa.
Neljänneksi, nuoresta lintuharrastajasta on kehittynyt yli 50 vuoden aikana ihan kohtuullinen määrittäjä, parhaina havaintona muutama sponde elis (itsenäisesti ilman ennakkotietoa havaittu itselle uusi laji), niistä aikanaan omissa blogeissaan.