Asko Pekka Vuorjoki

6.10.1937-11.10.2021

Muistokirjoitus

Lintuharrastaja ja Bongariliiton jäsen, toimittaja Asko Vuorjoki (s. 1937) on poistunut pitkäaikaisen sairauden jälkeen lokakuussa 2021. Kipparinlakki päässään, piippu suussaan, kiikari ja kamera kaulassaan ja kaukoputki olalla Asko oli tuttu näky mm. pääkaupunkiseudun lintupaikoilla, arktikaretkillä Virolahdella, Porkkalan ulkoluodoilla ja Siikajoen Tauvossa.

Askon lintuharrastus sai alkunsa keväällä 1947, kun isä Risto vei hänet Kauhavan lentokentän maastoon keväisiä lintuja oppimaan. Harrastuksen alku jäi lyhyeksi isän varhaisen kuoleman takia vuonna 1948, mutta siemen oli kylvetty. Ohjattu linturetki Pikku-Huopalahdelle keväällä 1953 käynnisti harrastuksen uudestaan, sota-ajan 6x30 prismakiikareiden kera. Jukka Koskimiehen ohjaamalla retkellä ensimmäinen havaittu laji oli urpiainen. Asko onkin kirjannut lintuhavaintonsa tuosta päivästä 3.4.1953 alkaen, ensin retkivihkoihin, ja myöhemmin puhtaaksikirjoitettuina paksumpiin niteisiin. Näin Asko toimi sairastumiseensa saakka. Yhteensä 60 vuotta kenttäornitologiaa ja puhtaaksikirjoitettuja havaintoja. Harva pystyy samaan.

Aspskärillä Asko vietti kesiä 26.5.1955 alkaen aina 1960-luvun alkuvuosiin asti. Asko oli yksi ensimmäisistä arktisten lintujen massamuuton havaitsijoista. Askon havaintovihkojen mukaan keväällä 1956 arktinen muutto oli heikkoa, mutta tulihan Suomelle uusi pesimälaji. Viisi paikallista etelänkiislaa ruokkiyhdyskunnassa 18.6.1956, munapesälöytö ja lentokykyinen nuori lintu seuraavana kesänä. Ruokkilintuja ulkoisesti muistuttava pingviinilaji, ilmeisesti jääpingviini, löydettiin Tapio Norhan toimesta Aspskäriltä juhannuksena 1959. Asko kirjoitti löydöstä Ilta-Sanomiin jutun, joka julkaistiin 16.7.1959. Pingviinistä on valokuva, jossa Tapio Norha ja Maija-Liisa Korpi (myöh. Vuorjoki) taluttavat pingviiniä Aspskärin rannalla. Suomen ensimmäinen ja ilmeisesti myös ainoa pingviini ei ollut pinnakelpoinen, koska oli ilmeisesti laivasta mereen heitetty ja sen lisäksi tuore vainaja.

1950-luvun puolivälissä tajuttiin, että Suomenlahdella muuttaa toukokuun loppupuolella suuria määriä vesilintuja ja kahlaajia. Valkoposkihanhien kuuluminen suurten arktisten muuttajien joukkoon havaittiin kuitenkin selvästi myöhemmin, vasta keväällä 1961. Ehkä tämä johtui valkoposkien varhaisemmasta muuton ajankohdasta, ja siitä, että tarkkailu ulkoluodoilla käynnistyi vasta toukokuun loppupuolella, kun pesinnän takseeraus käynnistyi. Pieniä määriä muuttavia valkoposkihanhia havaittiin kuitenkin toukokuissa 1959-60, kunnes keväällä 1961 muuton säännöllisyys ja voimakkuus varmistui.

Askon havaintoniteestä:

Muuton havainnointia 5 min jaksoissa 18.5.1961:

klo 4 alkaen, Enskär, +5C, 2 beauf. NE, näkyvyys 8 km

”Ja sitten se alkoi! Nimittäin kaikkien aikojen valkoposkihanhimuuttokevät. Jo aamulla saattoi aavistaa… Olihan hanhisää, mutta että siitä tulisi sellainen kuin tuli, se oli yllätys ja mitä miellyttävin sellainen.

5.30 näkyi saariryhmän eteläpuolelta hanhijono, joka hitaasti ja arvokkaasti lähestyi meitä. Näky oli sykähdyttävä, sillä parvi oli suuri ja meni hyvin läheltä. Se lensikin hieman Enskärin länsipuolelta ja kaikki tuntomerkit näkyivät hyvin. Varsinkin valkoiset posket loistivat hienosti. Kyse oli siis Branta leucopsis 240 NE I +. Ja vielä mahtui tälle 5 min jaksolle Branta leucopsis 200 ENE I -.”

Tuon päivän aikana (klo 4 – 19.40) laskettiin Aspskäriltä ilmeisesti Suomen ensimmäinen valkoposkihanhen arktinen massamuutto. Määrät olivat nykypäiviin verrattuna vaatimattomia, 1515 määritettyä, 847 brantaa ja 467 A/B hanhea. Sepelhanhien määrä oli 147. Seuraavina päivinä muutto jatkui. On huomattava, ettei tuolloin ollut kaukoputkia, ja kiikareiden tasokin oli vaatimaton nykyisiin verrattuna. Askon ensimmäinen havainto valkoposkihanhesta oli tullut vasta kahta vuotta aiemmin, 16.5.1959 35 linnun parvi.

Työ ja perhe veivät miehen lintuluodoilta ja retkeily väheni, kuten yleensä perheellistyessä käy. Ulkomaantoimittajan komennus Saksaan ja pitkä työura harvensi retkeilyä 1960 ja 1970-luvuilla. Uuden Suomen ja myöhemmin Iltalehden toimittajana Asko kirjoitti säännöllisesti juttuja linturetkistä sekä linnuston ja luonnonsuojelusta. Erityisen paljon Asko kirjoitti 1970-luvun loppupuolelta alkaen, säännöllisesti parin vuosikymmenen ajan.

Askolla oli tapana pitää osa kesälomiansa lintujen kevätmuuton aikaan. Askolla oli käytettävissään ulkoluoto Porkkalan saaristossa (Söderskär Västerlandet), joka sijaitsi Rönnskäristä suoraan itään. Tältä Vaakaluodolta on esteetön näky aavalle ulkomerelle, ja se sijaitsee loistavasti hanhien kevätmuuton reitillä. Oma ensivierailuni luodolle oli toukokuussa 1977. Matkalla elämänpinnaksi kattohaikara Nummen kunnasta, ja runsaasti merellisiä eliksiä ulkomereltä. Hieno kokemus, ja nämä kokemukset jatkuivat Askon kanssa Vaakaluodolla toistakymmentä vuotta, kunnes saaresta jouduttiin luopumaan. Jäätilanteen salliessa (silloin Suomenlahti yleensä jäätyi joka talvi) menimme saareen viikoksi jo huhtikuun lopulla, ja uudestaan  toukokuun puolivälissä ja touko-kesäkuun vaihteessa. Toukokuun kolmas viikko yleensä oltiin Siikajoen Tauvossa, jossa säätila oli hyvin arktinen etelään verrattuna. Vaakaluodon keväiset viikot olivat yhtä nirvanaa; lintujen tarkkailua, verkkokalastusta ja turskan sekä kampelan savustusta, vihannes- ja kalakeittoja. Kaksin ulkoluodolla aavan meren äärellä, kaukana muista, puhelinten tavoittamattomissa. Teltassa oli helppo herätä luonnon ääniin, ja myös nukahtaa meren ja tuulen kohinaan.

Uusi Suomi 9.6.1981,” Lintumiehen päiväkirja: Pöllökuuntelusta kevään lintunirvanaan”, otteita Askon artikkelista eräästä toukokuisesta päivästä Vaakaluodolla:

” 02.30 heräsin teltassani kehrääjälinnun surinaan ja kömmin ulos. Se oli paratiisi. Koko saari viheriöi ja luomisen henkäys suhisi vielä aavalla merellä. Aikainen sepelhanhiparvi lensi meren yllä ja maa oli kuin vastasyntynyt. Aamusumun myötä olivat hyönteissyöjälintujen massat vallanneet saaren. Kymmenittäin pajulintuja, sylvioita ja sieppoja puikkelehti pensaiden oksistoissa. Kultarinta aloitti laulunsa ja niittysuohaukka päästi läheltä seuraamaan aamuverryttelyään.”

” Puoliltapäivin keitin ruohosipulilla höystetyn turskanmaksasopan meriveteen. Alkoi kummasti ramaista, mutta tunnin pituiseksi suunnitellut nokoset jäivät pitämättä, kun huomasin mereltä lähestyvän outoja lintuja. Hanhia ne olivat, mutta en ollut eläissäni nähnyt noin isoja hanhia. Ja kas kummaa, ne laskeutuivat rantaveteen ja Vaakaluodon vihreille rantaniityille ruokailemaan ja nukkumaan. Kanadanhanhia ne olivat, elämänpinna, uljas näky, uljas ryhti. Hetkeksi unohtuivat jopa valkoposkihanhet mielestä. Ilmassa oli outoa eksotiikkaa, ja iltapäivä kuluikin kanadanhanhien merkeissä. Illalla seurasin vielä muuttoa, seurustelin pesällään hautovan haahkamuorin kanssa. Lisäsin yhden villapuseron ja menin kanervikkoon nukkumaan. Ennen puoltayötä havahduin telttaani jatkamaan unia, enkä tiennyt maailman menosta tuon taivaallista ennen seuraavan aamun punavarpusen laulua.”  

Lintumaailma on muuttunut huomattavasti sitten vuoden 1953. Askon havaintovihkoissa 1950-luvulla on paljon sellaista mitä nykyään ei löydy, mutta myös sieltä puuttuu sellaisia lajeja, jotka nyt ovat vuosittaisia. Peltopyy Helsingin Hietaniemessä, isolokkeja useita yksilöitä Helsingin seudulla talvisin. Harvinaisina havaintoina mainitaan mm. laulujoutsen, ruskosuohaukka, merikotka. Mielenkiintoinen lienee ollut Hesperian kaatopaikka, jonne Askon retket suuntautuivat usein.

Edellinen kuvaus kanadanhanhista vuodelta 1981 myös kertoo paljon lintumaailman muutoksesta. Pikkuvarpunen on toinen laji, joka on 1970-80 lukujen taitteen jälkeen runsastunut huomattavasti. Luonnollisesti myös aiemmin vähälukuiset ja havaintovihkoihin punaisella alleviivatut laulujoutsen ja merikotka ovat nyt yleisiä peruslajeja.

Varsinkin 1980-luvulla retkeilimme toukokuun lopulla ja syyskuun alussa Siikajoen Tauvon lintuparatiisissa oululaisen lintumiehen ja biologian opettajan Veijo Törnroosin majoituksessa. Toukokuun lopulla 1986 Tauvossa havaittiin pidempään paikalle jäänyt lampiviklo. 26.5.1986 Asko kirjoittaa havaintovihkoonsa: ”Ja jälleen tapahtui merkillisiä, suorastaan lintutieteellinen pommi. Kun ensimmäisen kerran yhytimme lampiviklon 23.5. se oli, tai sitä piiritti 3 punajalkavikloa. Nyt oli jäljellä enää yksi punajalka, joka koko ajan lenteli lampiviklon perässä. Tuli outo aavistus, ja laitoin 800 millisen jalustalla kuntoon ja ryhdyin seurailemaan tapahtumien kehitystä. Punajalka ryhtyi suorittamaan kosiskelumenoja! ja lampiviklo jähmettyi paikoilleen. Eikä aikaakaan, voi kauhistus, punajalka hyppäsi lampiviklon päälle ja suoritti parittelun klo 20.45 Tauvon aikaa.” Myöhemmin kesällä maastosta löytyi todennäköisiä punajalan ja lampiviklon risteymiä. Lampiviklo palasi useana toukokuuna takaisin Tauvon rannoille. Asko nimesi linnun Tsernobylin neidoksi ja kirjoitti runollisen artikkelin tapahtumasta. Tuohon aikaan lampiviklo ei ollut niin yleinen harhailija kuin nyt, ensimmäinen puhdas pesintäkin taidettiin varmistaa vuonna 1987.

Asko ei ollut pelkästään sukulaiseni, vaan hyvin läheinen ystävä. Meitä yhdisti isiemme varhaiset kuolemat hyvin nuorina, sekä lintuharrastuksen alku merellisessä ympäristössä. Askolla Aspskärillä, minulla Porvoon maalaiskunnan Söderskärillä. Isäni kuoltua keväällä 1975 Askon serkku, enoni Arto Vuorjoki ja Asko ottivat minut mukaansa linturetkille. Askon kanssa 1970-luvulla Laajalahden ympäristö sekä Hangon merenlahdet tuli hyvin tutuiksi.

Myöhemmin 2000-luvulla oli minun vuoroni viedä Askoa retkille. Kun Asko täytti 60 vuotta, sai hän lahjakortin, joka oikeutti loppuelämän ajaksi lintu- ja bongausretkille. Muodostimme hyvän porukan Christer Casagranden, Erkki Lehtovirran ja Jaakko Hynnisen kanssa. Myöhempinä vuosina 2000 ja 2010 luvuilla retket arktika-aikaan Virolahdella, Itä-Suomessa ja pääkaupunkiseudulla muodostivat säännöllisen lintuvuosien rytmin.

Valkoposkihanhista muodostui Askolle tärkein lintulaji. Hän syntyi ja kuoli hanhien syysmuuton aikana, ja hänen havaintonsa Aspskäriltä olivat keskeisiä arktisen muuton ymmärtämisessä. Molemmat veneensä hän nimesi lajin mukaan. Valkoposki II kuljetti meitä Porkkalan ulkosaariston lisäksi myös Sipoon Gumbostrandiin, jossa Askolla oli huvila.

Askolle toukokuinen arktika oli tärkeä. ”Arktika on intohimo, joka pitää kokea ja tyydyttää yhä uudestaan. Se antaa hyvin voimakkaan tunnun alkuperäisen luonnon keskellä ja osana olemisesta. Koko suomalaisen kulttuurin hengenelämä perustuu alkuperäisen luonnon kokemiseen ja voiman saamiseen siitä. Muistetaan vain, miten itse Sibelius koki henkistä yhteyttä muuttolintuihin, erityisesti joutseniin ja kurkiin, miten linnut olivat alati esillä hänen musiikissaan. Muuton kiihkeys, lintujen päämäärätietoisuus ja niistä aina kuvastuva vapauden tunnelma lataavat itse kunkin mieleen uutta voimaa”. Näin Asko pohtii Jorma Korhosen artikkelissa Lintumiesten haikea kevät Helsingin Sanomissa 23.5.1999.

Voimakas elämäntahto, vire, kuljettaa elollisia olentoja eteenpäin. Tämän huomaa erityisesti, kun tarkkailee lintujen elämää, ja varsinkin kiihkeää kevätmuuttoa. Elollisilla on voimakas tahto pysyä elossa. Näin Askollakin. Kaikissa elämänsä vaiheissa hänellä oli voimakas tahto elää, osallistua, jakaa humaania maailmankuvaansa. Myhäilevä Asko oli lämmin ihminen, joka rakasti perhettään, lintuja ja merta. Hän oli läheisilleen aina tukena ja vahvasti elämässä mukana. Asko oli myös sanataituri, kirjallisesti ja keskusteluissa. Hänestä on jäljellä hyviä muistoja, ja yhteisten retkien tunnelmia. Viihtyköön hän hyvin ulkomerellä, pilkkuna meren peilissä, haahkasoitimen äänissä, kuuman kallion nirvanassa.

Ja lopuksi Askon sanoin: ”Olemisen arvoitus on maassa ja auringossa ja taivaan sinessä, universumin äärettömyydessä, linnun lennossa ja puitten lehvissä. Kaikki on energiaa ja kaikki elää. Ja kaikki jotka kuolevat, syntyvät uudestaan, ja elävät ikuisesti, eikä elämä koskaan lopu”