Toukokuun vuodenpinnat

Toukokuut alkavat aina vapulla, jotka ovat vapaapäiviä. Niinpä lähdimme aamulla Terhin kanssa kohti pääkaupunkiseudun hyviä lintupaikkoja maittavien eväiden kera, jotka sisälsivät perinteisten lohileipien ohella myös simaa ja munkkeja, jopa useaa lajia. Kyllä Asko olisi ollut onnellinen.

Ajomatkan aikana tuli tieto Porkkalan Luotsikärjessä paikallisina oleilevista allihaahkoista. Siispä sitä kautta. Siellä olivat pienet haahkat, jotka meille ystävällisesti huippustaijarin toimesta osoitettiin. Juuri ennen kärkeä tienvarren kalliolla oli ilves! Se seisoi rauhallisesti meihin nähden sivuttain, ja antoi meidän ihailla itseään noin 10 sekunnin ajan. Käveli sitten arvokkaasti metsään. Tätä hyödyllistä ja erittäin kaunista eläintä soisi näkevän useamminkin. Tämä oli vasta kolmas havaintoni. Nythän onneksemme ilvestä ei ole saanut vähään aikaan metsästää, ja se voi toteuttaa hyödyllistä kauriinkaatotyötä metsissämme. Antaisivat metsästäjät vain ilveksen elää rauhassa, kauriita kyllä riittää liiankin kanssa. Varsinkin kun metsästäjät niitä talviruokkivat.

Mutta vappuretkeen, joka jatkui Porkkalasta Vanhankaupunginlahdelle. Pornaistenniemessä surisi ruokosirkkalintu, yksi uusimpia tulokkaita lajistoomme. Lahden lampareessa lähellä polski pikku-uikku, yleistyvä laji sekin. Runsaat aiemmin kehutut vappueväät nautimme Kuusisaaressa keskellä Helsinkiä aivan omassa rauhassa hennosti vihertävien koivujen varjostamina. Lähellä kavala maailma, mutta ah onneksi niin kaukana kuitenkin. Näkyy ja kuuluu keskelle kevään paratiisia, mutta muuten täysi nirvana. Hyvät eväät hyvässä seurassa, uuttukyyhkyjen kujerrellessa.

Vappuretki jatkui Laajalahdelle, jossa paikallisena sitruunavästäräkki. Se löytyi nätisti reviiriltään. Muita tavallisempia keväisiä vuodenpinnoja tuli ja yhteensä viisi vappupinnaa. Moni ponkari kerää päivänpinnoja, eli jokaiselle vuoden päivälle erikseen, mutta se on melko stressaavaa ja työelämässä olevalle turhan raskasta. Joitakin merkittäviä päivänpinnoja kyllä tunnustan kerääväni, vappupinnat on niistä yksi (171 vappupinnaa). Toinen päiväpinna, joita kerään, on 21.5. pinnat. Se johtuu siitä, että sinä päivänä (eri vuosina toki) olen saanut kaikkein eniten lajeja vuoden päivistä. Pinnoja kerätään esimerkiksi Bongariliiton Pinnariin, jossa minulla on 21.5. pinnoja 210 lajin verran, ja olen listalla kolmas. Pientä +/- leikkimielistä kisailua, pitää harrastuksen virkeänä.

Vapun jälkeisenä iltapäivänä havaittiin Espoonlahdelta silkkihaikara, huippuharvinaisuus lentävän lahden yli etelään. Lopulta se löytyi jalohaikaroiden joukosta Soukanlahdelta. Pakko oli lähteä heti kun töiltä pääsi. Aiempi ainoa havainto oli Espoon Laajalahdelta, ja lintu lähti noin 10 minuuttia saapumiseni jälkeen pysyvästi pois. Muistan elävästi ensimmäisen lajin nuijanneen bongarin pettyneen ilmeen, kun hän saapui vain noin minuutin linnun poistumisen jälkeen paikalle. Tämä muisto mielessä ajoin kärsimättömänä, mutta liikenneturvallisesti Soukan venesatamaan, jossa ensin menin rantaan paikkaan, jossa ei ollut muita. Näin nopeasti oikean tarkkailupaikan ja liityin muiden seuraan. Osasivat nuotittaa (ohjeistaa) linnun tarkan paikan, ja siellähän se oli pienempänä pisteenä jalohaikarapisteiden vierellä parin kilometrin päässä lahden toisella puolella. Onneksi vastavalo ei haitannut. Tästä olikin mukava lähteä Chrisin mökille Lopelle osallistumaan seuraavan päivän Tornien taistoon. Siitä enemmän omassa blogissa.

Onnellisten ponkareiden joukkio tihruilee kahden kilometrin päässä oleilevaa silkkihaikaraa. Kuvaa linnusta ei saanut. Mutta luonnollisesti lintuharrastajan enkelit olivat paikalla, opastamassa ja suojaamassa. Silkkihaikara kuvassa jossain kaukoputken suunnalla, mutta sehän oli jo nähty....

Toukokuu eteni viileänä ja hitaasti. Pääsiäisen seudun kolmen viikon etumatka vähitellen katosi. Sielu kuitenkin lepäsi luonnonmaisemissa koko huhtikuun lopun ja kasvavasti toukokuussa, kun vehreys oli käynnistynyt huomattavan ajoissa. Toukokuun ensimmäisen ja toisen viikon aikana tavallisia hyönteissyöjälintuja saapui, ja kevään toinen vaihe eteni rauhallisesti. Näitä tavallisia lajeja löytyikin Vanjärveltä ja työmatkojen varsilta pääkaupungin lintupaikoilta.

Lapsiperhevuosien luonnolliset esteet olivat poistuneet, ja äitienpäivänä retkeilin yksin rauhassa. Sain paljon mukavia lajeja ja päätin ryhtyä keräämään äitienpäiväpinnoja. Äitienpäiväpinnoissa, kuten pääsiäis- tai juhannuspinnoissa ei ole kyse varsinaisista päivänpinnoista, koska äitienpäivän päivämäärä vuosittain muuttuu. Kotona illalla kaivoin vanhat retkivihot esille, ja kirjasin aiempien vuosien äitienpäiväpinnat, ja lopuksi uudet 8 lajia. Kuitenkin 155 äitienpäivälajia 50 vuoden aikana niitä erikseen sen kummemmin aiemmin keräilemättä, ihan hyvä.

Kuun puolivälin viikonloppuna päätin käydä Porissa mökillä. Sen verran hyviä havaintoja ja paljon olivat PLY:n kollegat siellä nähneet. Perillä koitti ponkarin todellisuus, useimmat tavoitellut kahlaajat eivät olleet siellä, missä niitä oli viikolla nähty. Esimerkiksi lampiviklo ja kolme lajia etelärannikolla harvinaisia sirrejä jäi näkemättä. Joskus tuntuu siltä, että harvinaiset linnut ovat jossain muualla kuin minä itse. Nyt tuli vähän sellainen tunne, kun Porissa oli hiljaista ja pääkaupunkiseudulla oli harvinaisuuksia. Toki kuusi vuodenpinnaa, joista kaksi oli hyviä lajeja (amerikantavi ja pussitiainen). Retkeily on onneksi aina mukavaa, yksin tai yhdessä,vaikkei ihan parhaita lajeja näkisikään. Keskityin ihailuun ja kuvaamiseen.

Amerikantavin hohto katosi jo kesäkuussa, kun taksonomiamuutosten takia laji lumpattiin eli yhdistettiin taviin. Aiemmin tavin alalajina, sittemmin omana lajinaan pidetty amerikantavi oli taas tavin alalaji. Tosin metsähanhien kaksi alalajia nostettiin omiksi lajeikseen, joten vuodenpinnamäärä pysyi ennallaan. Tundraurpiainen ja urpiainen yhdistettiin, ja hyvä tuuri, en ollut turpoa talvella tänä vuonna nähnytkään.

Kevään suuri kohokohta, arktisten lintujen tarkkailuun keskittyvä Itä-Suomen retki (22-26.5.) lintupoikien kanssa lähestyi. Sitä ennen sain kasattua vuodenpinnamääräksi 202. Toukokuun loppupuolella on syytä tehdä öisiä yölaulajaretkiä, ja teinkin yhden ennen varsinaista arktikaa (arktisten lintujen muutto). Paras havainto oli elämäni neljäs ilves, joka kulki tien piennarta kaikessa rauhassa lintujärven läheisyydessä. Taas hieno havainto. Arktikaretki painottuu kaikkiin vuorokaudenaikoihin, sillä sinne lähdettiin torstaina heti kuoroharjoitusten jälkeen. Tuolloin torstaina 22.5. ei olekaan kuoroharjoituksia, vaan alkuvuonna levyttämämme levyn kuuntelemistilaisuus, kamarikuoron bileet siis. Sieltä lähdin hakemaan lintupoikia iltakymmeneltä, ja ajoimme sateisen yön läpi kohti Karjalan laulumaita, tarkemmin siis Parikkalaan, Jaskan nuoruuden maisemiin. Tavoitteena heinäkurpan soidin, sekä Parikkalan lukuisat kosteikot. Varsinainen arktikaretki tapahtuu Virolahden kunnassa, jonne siis ajoimme Parikkalan jälkeen perjantaina Etelä-Karjalan hyvien lintupaikkojen (Konnansuo, Väkevänjärvi) kautta. Uni jäi vähäiseksi, sillä lauantaina osallistuimme Arktikaralliin Sepon vetäessä paikallistuntemuksellaan joukkuettamme.

Perinteinen Lapin retki lintupoikien kanssa käynnistyi 30.5., jolloin isäni kuolemasta oli kulunut 50 vuotta. Lapin retkestä on oma bloginsa Jaskan kirjoittamana.

Toukokuu oli lintujen kuvaamisen kannalta hyvä kuukausi. Sain kuvattua runsaasti uusia taulukuvia, jotka on verkkokaupassa jaettu systemaattisesti kategorioihin.

Toukokuun lopun vuodenpinnamäärä oli kuitenkin melko vaatimaton, vain 223 lajia (vuonna2024 234 lajia). Tulos oli kuitenkin kuudenneksi paras harrastusvuosien aikana. Toukokuun saldo oli 48 vuodenpinnaa, edellisenä vuonna 63. Mukavia keväisiä lajeja, pikkuharvinaisuuksiakin (viiriäinen, lampiviklo), neljännen kategorian harvinaisuuksia kuten punapäänarsku sekä pikkukiljukotka. Parhaana havaintona silkkihaikara, vasta toinen havaintoni Suomesta.

Vanjärvellä toukokuun alussa oli edelleen runsaasti hanhia, pääasiassa tundra- ja valkoposkihanhia. Edelleenkään ei punakaulahanhea.