1975: Ensimmäiset kenttämaasto-oppaani
Lintukirjallisuus on kehittynyt huimasti viidenkymmenen vuoden aikana. Minulla on ollut ilo periä vanhempien sukulaismiesten lintukirjallisuus, ja palaan lintukirjallisuuden kehitykseen viimeisen runsaan sadan vuoden aikana vielä erikseen. Keskityn tässä kolmeen ensimmäiseen maastokäsikirjaani, jotka käytössä kuluivatkin melkoisesti.
Mainitsen ensimmäisen lintukäsikirjani johdantoblogissa. Se on siis Bertel Bruunin ja Arthur Singerin Euroopan lintuopas, vuoden 1972 painos. Hankin sen kesäkuussa 1975, ja sen värilliset piirroskuvat olivat upeat ja tarkat. Sorsista oli koiras- ja naaraspuvut, sekä lentokuvat alta ja päältä. Sirreistä (kahlaajia) kesä- ja talvipuvut ja kookkaista lokeista 1. ja 2. talven ja aikuispuvut, pienemmistä lokeista nuoruus- ja kesäpuvut, joistain lajeista talvipuvun yksityiskohtia. Kuvitus oli selkeää, tarkkaa ja havainnollista. Kirjan avulla oli varsin hyvä aloittaa lintuharrastus. Näillä toki pärjäsi hyvin, mutta esimerkiksi sirreistä puuttuivat hyvin keskeiset nuoruuspuvut, jotka piti sitten oppia maastossa. Siihen Siikajoen Tauvo olikin loistava paikka vuosien 1970- ja 80-lukujen aikana. Kirjassa myös mm. pulmussirrin kesäpuku on väärän värinen.
Tosiaan kuten aiemmin kirjoitin, kirjasin kirjan sivuille lintujen nimet unkariksi, ruotsiksi ja englanniksi. Osa nimistä jäi muistiinkin. Kirjasin myös tuntomerkkejä ja muuta havainnointia tukevaa, kuten esimerkiksi pulmussirrin kohdalle: ”ruokailutapa rannassa ainutlaatuinen, sitä ei juuri esiinny muilla sirreillä”. Hyvä tieto, mutta ei kerro millainen tuo tapa on. Mutta senhän muistaa kun näkee (juoksevat aaltojen mukana aivan särkkien rannoilla). Jänkäsirriäisen kohdalla lukee ”leveänokkainen tiivi”. Linnuillahan on aikojen alusta ollut useita nimiä. Etukanteen olen tarkkaan kirjannut maa- ja merikotkan eri ikäpukujen keskeiset tuntomerkit.
Ensimmäiseen lintuoppaaseeni kirjasin myös Suomessa havaitsemani lajit järjestysnumeroin. Kirjan viimeinen havaitsemani laji, pulmunen, oli saanut järjestysluvun 207. Nämä systemaattiset merkinnät lienee tehty heinäkuussa 1978, koska 208. havaitsemani laji huuhkaja on kirjattu 18.7.1978. Seuraavan kirjani viimeinen laji on järjestysnumerolla 291.
Toinen lintukäsikirjani on Mullarney – Svensson – Zetterströmin klassikko ”Lintuopas”, kolmas painos 2003. Minulla oli ilo olla 1.2.2025 Bongariliiton 50-vuotistilaisuudessa, jossa Killian Mullarney piti kaksi esitelmää. Ensimmäisessä niistä hän kertoi lintuharrastuksestaan ja miten oli ryhtynyt piirtämään lintuja. Hänelläkin on 50 vuotta juuri täynnä lintuharrastusta. Piirtämisen keskeinen motiivi oli 1970-luvun puutteellinen lintukirjallisuus. Esitelmän yhteydessä myös keskusteltiin aiheesta pitäisikö lintukirjassa olla valokuvat vai piirroskuvat. Hänen ja oma mielipiteemme kallistuu piirroksiin; silmä ei kestä liikaa ja liian tarkkoja yksityiskohtia, joita on valokuvissa. Luonnossakin silmä ja mieli havaitsevat vain osan linnun yksityiskohdista. Vaikka itse valokuvaan, toivon lintukirjoissa laadukkaita piirroskuvia. Ja niitä Mullarneyn ja Zetterströmin piirrokset ovatkin. Tässä lintukirjassa on kuvattuna kautta linjan edellistä kirjaa laajemmin lintujen ikä- ja vuodenaikapukuja. Eikä pelkästään piirroskuvat ole laadukkaita, vaan ne on aseteltu linnun ikääntymisen ja vuodenaikojen järjestykseen. Vielä; kuvien väliin on kirjoitettu tekstejä osoittamaan keskeisiä tuntomerkkejä. Kaikki tämä helpottaa suunnattomasti lintujen tunnistamista eri pukujen ja ikien sekamelskasta. Harakka on harakka, mutta aroharmaa- etelänharmaa- ja harmaalokilla yhdeksän eri pukua, joiden tarkka hallinta on välttämätöntä lajintunnistukselle.
Kolmas lintukirjani on edellisen uudistettu laitos vuodelta 2010. Sen hankin heti ilmestyttyään. Lintutaksoniassa oli tapahtunut suuria muutoksia, ja monet alalajit oli erotettu (splitattu) omiksi lajeikseen (yhteensä 33 lajin verran). Tätä kirjaa pidin aina autossa mukana, ja sen edellistä painosta kotona käsikirjana. Tässä todennäköisesti viimeisessä paperisessa lintukäsikirjassa onkin kosteusvauriot ja käytön kuluminen vahvasti läsnä. Lintujen erikielisiä nimiä en enää ole sivuille kirjoittanut, mutta uskollisesti olen merkinnyt Suomenpinnat linnun nimen alleviivauksella sekä järjestysnumerolla. Tästä luovuin, kun siirryin tämän Lintuoppaan sähköiseen versioon älypuhelimessa. Siitä saa kuulumaan myös lintujen äänet, uusi harppaus tekniikassa ja mukavuudessa.
Ensimmäisessä kenttäoppaassani kolme kookasta lokkilajia, meri-, selkä- ja harmaalokki on kuvattu yhdelle sivulle, kolmessa puvussa (1. talvi, 2. talvi ja vanha lintu). Toisessa harmaalokki esitellään jo huomattavasti runsaammin puvuin siten, että vasemmalla ovat nuoruuspuvut, ja lintu "ikääntyy" oikealle mentäessä. Kirjaan on ilmaantunut kokonaan uusi lokkilaji, etelänharmaalokki, joka on erotettu omaksi lajikseen. Kirjassa aroharmaalokki on vielä etelänharmaalokin alalaji. Kolmannessa kirjassa aroharmaalokki on jo omana lajinaan kuvien kera, ja näiden kolmen lokkilajin kuvatauluihin on lisätty lajikolmikon tunnistamista helpottavia yksityiskohtia. Harmaalokin alalajit argentatus (meikäläinen harmaalokki) ja argenteus (Länsi-Eurooppa) on esitelty kuvin ja tekstein. Kolmanteen kirjaan on tuotu Atlantin takaa läntinen laji amerikanharmaalokki. Viimeistään tässä vaiheessa lintuharrastaja ymmärtää, että lokkien tunnistaminen on haastavaa, ja myös että lokkien taksonomia tulee jatkossakin vielä muuttumaan.
Mutta jo nämä esimerkit osoittavat, että lintukirjallisuus ja lintutieteellinen tutkimus ovat kehittyneet huimasti harrastamani 50 vuoden ajan. Ja tutkimus edistyy koko ajan. Uusia alalajeja erotetaan omiksi lajeikseen ja lajinmäärityksen tietämys paranee. Nykyajan nuoret lintuharrastajat ovat onnellisessa asemassa. Tietämys linnuista on huippuluokkaa, tiedon saatavuus on helppoa, ja kiikareiden ja kaukoputkien optinen laatu on parantunut huimasti. Nuorilla on lisäksi se, mikä tässä iässä alkaa jo kadota, näkö ja kuulo. Sekä nopea tarkkaavaisuus ja tarmoa liikkua vaikka ympäri maata bongaamassa.