Lintukirjan sain keväällä 1975, ja siihen kirjasin ensimmäiset havaintoni. Kirja on yhä tallella. Havaintovihko tuli varsinaisesti käyttöön vasta seuraavana vuonna, kun kaksi sukulaismiestä otti nuoren 14-vuotiaan lintupojan retkilleen mukaan. Ja huimaa menoa ne alkuvuodet olivatkin. Palataan niihin, kuten moniin muihinkin tapahtumiin ja termeihin myöhemmin blogini sivuilla.

Minulla on muistikuva kesäkuulta 1976 Kempeleenlahdelta, kun hyvin uninen nuori poika kulkee enonsa Arton perässä pahalle haisevaa kaislikon reunaa kumisaappaat loiskuen. Hämärää, hyvin varhainen aamu, kylmäkin, nukuttaa. Kiikarit painavat niskaa. Hieman epätoivoinenkin olo. Yhtäkkiä Arto pysähtyy, ja osoittaa laulavaa lintua. Tarkennan kiikarin, ja olen nähnyt ja kuullut elämäni ensimmäisen kultasirkun. En silloin tiennyt, että tapaamiseni kyseisen lajin kanssa ovat vähäiset. Laji nimittäin katosi Suomesta hyvin nopeasti kiinalaisten ruokapatoihin. Mutta se muisto, kun kylmässä unisessa hämärässä aamussa vähitellen linnunlaulu valtaa taajuudet ja kasvava valo herättää ja kirkastaa mielen, se on yhä tallella ja palaa usein mieleen. Se tunnelma tulee usein aamuisilla retkilläkin vastaan.

Pohdin tuossa taannoin, miksi jostain mielen perukoilta tulee lintujen nimiä ruotsiksi, englanniksi ja unkariksi. Sepä selvisi, kun blogiani varten kaivoin 50 vuotta täyttävän lintukirjan esille. Olen sinne harrastusvuosien alussa kirjoittanut lintujen nimet näillä kielillä, ja lisäksi paljon nippelitietoa. Merkitsin myös kotimaassa havaitsemani lintulajit.

Ensimmäiseen lintukirjaani kirjasin järjestysnumeroilla havaitsemani lajit, aina 207 saakka. Tuolloin oli vuosi 1978. Jouluna 1978 (23.12) laji numero 214 oli pikkuvarpunen. Vuoden 1979 lopulla lajeja oli 226, 1980 lopulla 239, 1981 250, 1982 255. Sitten opintoja, yritystoimintaa, perhe, 1990 261. Työelämää, lapset. Kymmenen vuoden aikana 1991-2002 vain 6 uutta lajia. Uudelleen aktivoituminen vuodesta 2000 lähtien, kun muutimme Jokikunnalle Vanjärven lintujärven viereen. 300 lajia täyttyi vuonna 2011 (viitatiainen) ja 350 2022 (pikkumerimetso).

Lintuharrastukseni kuitenkin alkoi surullisten ja onnellisten tähtien alla. Isäni kuoli nuorena toukokuussa 1975, ja käytännössä harrastukseni käynnistyi kesäkuun ulkomaanmatkan aikana. Sukulaismiehet enoni Arto ja äidin serkku Asko, Vuorjokia kumpikin, ottivat minut retkille mukaan ja opettivat ei vain tunnistamaan lintuja, vaan myös laajemmin lintuharrastuksen filosofiaa. Kumpikin oli vahva persoona ja hyvin antautunut lintuharrastaja.

Arton kanssa retkeilin sukumme kesämökin ympäristössä Suomusjärvellä kesästä 1975 lähtien, sekä Oulun seudulla ja erityisesti Siikajoen Tauvossa elokuusta 1976 lähtien. Tauvossa sain tutustua biologian opettajaan, lapinsirreistä lisensiaattityönsä tehneeseen lintuharrastaja Veijo Törnroosiin, kiisteltyyn persoonaan sekä moneen muuhun varttuneempaan mieshenkilöön. Tauvon retket aina 1980-luvun lopulle saakka muodostivat nuorelle pojalle mainion oppimisympäristön. Kannattaa lukea Arton kirja Ulkonokalta tuulee.

Kempeleen- ja Limingalahden sekä Siikajoen Tauvon luontomaisemat olivat jo suuria elämyksiä kivikaupungin pojalle.

Askon kanssa retkeilimme aluksi Espoon Laajalahdella 1976 lähtien, ja vuodesta 1977 Porkkalan Vaakaluodolla, joka oli Vesivaakasäätiön vuokraama ulkosaariston saari. Saari on yksi Porkkalan uloimpia, vain yksi pieni luoto välissä ennen aavaa merta. Arktisen muuton reitillä mainiosti. Siellä vietimme upeita keväisiä viikonloppuja, ja useina keväinä pidempiäkin toukokuisia jaksoja. Kalastimme, savustimme turskaa ja kampelaa, teimme mykykeittoa haahkanmunien kera. Asko oli toimittaja, ja hänen kirjoituksensa linnuista olivat tavattoman runollisia. Askon täyttäessä 60 vuotta annoin hänelle loppuelämän ajan voimassaolevan lahjakortin, joka oikeutti yhteisille linturetkille kyydissäni. Ja niitä me teimme satoja vuosikymmenien aikana eri puolille Suomea. Hallussani ovat Arton ja Askon lintukirjat sekä myös havaintovihkot. Nämä antavat perspektiiviä aina 1950-luvulle saakka.

Lukiolaisena minulle tarjoutui mahdollisuus yhtenä talvena päästä Martti Harion kotkaruokintatiimiin mukaan, ja se oli mielenkiintoista hommaa. Useina viikonloppuina veimme sianruhoja muutamille Länsi-Uudenmaan ruokintapaikoille soille sekä pyydystimme ja rengastimme kotkia. Tämä laajalle levinnyt WWF:n organisoima kotkaruokinta pelasti meille merikotkan, sekä myös edisti maakotkan selviytymistä ympäristömyrkyiltä. Luonnonsuojelun myötä teollisuuden tuottamia saasteita saatiin vähennettyä, ja nyt merikotkalla on hyvin vahva kanta. Martti Harion tiimiin pääsin muutamana kesänä 1978-80 Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen Porvoon maalaiskunnan Söderskärillä, jossa kesätöinä sai takseerata lintujen pesimistä kauniilla runsailla luodoilla sekä oppia veneilemään ja nauttimaan ulkosaariston elämästä. Mainio kesätyö, maksoivatkin siitä riemusta.

Perheen kanssa asuimme pitkään Vihdin Vanjärven lintujärven naapurustossa Jokikunnan puolella. Pihalta näkyi Vanjärven lounaistulva, ja tontin pohjoisrajalta mäen päältä myös länsitulva. Mahtava ääni- ja luontomaisema ympäri vuoden. Vanjärvi on yksi Uudenmaan parhaista lintujärvistä erityisesti keväällä, jolloin järvi tulvii. Viime vuosina järven vedenpintaa on nostettu, joka on lisännyt järven pesimäarvoa. Naurulokkikolonian myötä moni vesilintulaji on uskaltautunut järvellä pesimään.

Lopulta, elämä on kuitenkin luopumista. Nämä mainitut lintumiehet, tapahtumat ja paikat ovat lämpiminä muistoina.

Nyt pian työelämästä eläköityvänä voin vapaammin harrastaa ja valokuvata lintuja. Vaikka työ ja kaksi tärkeää kuoroa vievätkin aikaa, on sitä jäljellä linnuillekin. Vanhaa ei saa takaisin, mutta muistella voi. Ja sitä tässä blogiketjussa aion tehdä. Olen onnellinen ja etuoikeutettu. Viidenkymmenen vuoden takauma odottaa avaamistaan.